Kiinan monet puhutut kielet

Podcast-käsikirjoitus

Ben: Tervetuloa takaisin Vocafyn ”Kielten tarina” -sarjan pariin. Olen Ben ja mukanani on Clara. Tänään käsittelemme kieltä, jota puhuu yli miljardi ihmistä. Vai... käsittelemmekö? Clara, puhutaanpa ”kiinan kielestä”.

Clara: Olen niin iloinen, että aloitit juuri noin, Ben. Koska ensimmäinen ja tärkein asia on ymmärtää, ettei oikeastaan ole olemassa yhtä ainoaa kieltä nimeltä ”kiina”. Se, mitä kutsumme kiinaksi, on itse asiassa kieliperhe, jonka monet kielet eroavat toisistaan yhtä paljon kuin espanja eroaa italiasta tai ranskasta.

Ben: Hetkinen, todellako? Eli jos joku Pekingistä tapaa jonkun vaikkapa Shanghaista, he eivät voi vain... puhua toisilleen äidinkielellään?

Clara: Usein eivät, he eivät välttämättä ymmärrä toisiaan lainkaan. Pekingiläinen puhuu todennäköisesti mandariinikiinaa. Shanghailainen saattaa puhua wu-kieltä. Kielioppi on erilainen, sanasto on erilainen, ääntäminen on täysin erilaista. Se ei ole kuin vertaisi brittiläistä ja amerikkalaista aksenttia; se on kuin vertaisi kahta eri kieltä.

Ben: Tuo on käsittämätöntä. Miten niin valtava maa kuin Kiina edes toimii tuollaisella kielellisellä monimuotoisuudella? On pakko olla jokin yhdistävä tekijä.

Clara: Onkin, ja se on yksi ihmiskunnan historian nerokkaimmista ratkaisuista: kirjoitusjärjestelmä. Vaikka puhutut kielet eivät ole keskenään ymmärrettäviä, ne ovat vuosisatojen ajan jakaneet samat kirjoitusmerkit. Joten pekingiläinen ja shanghailainen puhuja eivät ehkä ymmärrä sanaakaan toistensa puheesta, mutta he voisivat kirjoittaa toisilleen viestejä ja ymmärtää ne täydellisesti.

Ben: Eli merkit edustavat ideoita tai sanoja, eivät vain äänteitä.

Clara: Aivan oikein. Esimerkiksi merkki ”hevonen” on 馬. Mandariinikiinaksi se lausutaan mǎ. Kantoninkiinaksi, toisessa suuressa kiinalaisessa kielessä, se lausutaan máah. Äänteet ovat täysin erilaiset, mutta kirjoitetun symbolin merkitys on identtinen. Tämä yhteinen kirjoitus on ollut liima, joka on pitänyt kiinalaisen kulttuurin koossa vuosituhansien ajan.

Ben: Selvä, meillä on siis tämä erilaisten puhuttujen kielten perhe, jota yhdistää yksi kirjoitusjärjestelmä. Mikä näistä kielistä on se, jota useimmat meistä ajattelevat ”kiinana”?

Clara: Se on mandariinikiina, eli Pǔtōnghuà, joka tarkoittaa ”yhteistä kieltä”. Se on Kiinan kansantasavallan, Taiwanin ja Singaporen virallinen kieli. Lähes miljardilla äidinkielisellä puhujallaan se on planeetan puhutuin äidinkieli. Kaikki Manner-Kiinassa opiskelevat sitä koulussa, joten se toimii maan todellisena lingua francana.

Ben: Entä ne muut? Mikä on toinen suuri, josta olemme saattaneet kuulla?

Clara: Toinen maailmanlaajuinen raskassarjalainen on kantoninkiina, eli Yuè. Se on Hongkongin, Macaon ja suuren osan Guangdongin maakunnan kieli. Historiallisten muuttoliikkeiden vuoksi, jos menet Chinatowniin Lontoossa, Sydneyssä tai San Franciscossa, kuulet yhtä todennäköisesti kantoninkiinaa kuin mandariinikiinaa. Sillä on valtava kulttuurinen jalansija hongkongilaisen elokuvan ja keittiön kautta.

Ben: Eli mandariini ja kantoni ovat kaksi suurinta. Mutta on muitakin, eikö?

Clara: Voi, monia muita. On wu, jota puhutaan Shanghaissa ja sen ympäristössä. On min, Fujianin maakunnan kieli, jolla on monia omia murteitaan, kuten hokkien, jotka ovat erittäin tärkeitä Kaakkois-Aasiassa. Sitten on hakka, xiang, gan... jokaisella on kymmeniä miljoonia puhujia ja rikas historia.

Ben: Tämä on paljon monimutkaisempi kuva kuin koskaan kuvittelin. Mikä on opiskelijalle suurin haaste lähestyessään mitä tahansa näistä kielistä? Olen kuullut, että se ovat toonit.

Clara: Toonit ovat ehdottomasti ensimmäinen suuri este ei-tonaalisia kieliä, kuten englantia, puhuville. Yksinkertainen tavu kuten ”ma” mandariinikiinassa voi tarkoittaa ”äiti”, ”hamppu”, ”hevonen” tai ”moittia”, riippuen täysin käyttämästäsi sävelkorkeudesta. Toonien väärin lausuminen voi johtaa... erittäin hämmentäviin tai hauskoihin väärinkäsityksiin.

Ben: (Nauraa) Voin kuvitella. ”Haluaisin ratsastaa äidilläsi” sen sijaan että ”hevosellasi”.

Clara: Sitä tapahtuu! Mutta vaikka toonit ja tuhannet merkit ovat haastavia, opiskelijoille on valtava helpotus: kielioppi on uskomattoman yksinkertainen. Verbejä ei taivuteta – ei ole ”minä menen, hän menee, me menimme”. Ei ole kieliopillisia sukuja tai sijamuotoja. Monin tavoin lauserakenne on hyvin suoraviivainen. Kun pääsee yli toonien ja merkkien aiheuttamasta alkujärkytyksestä, lauseiden rakentaminen voi tuntua yllättävän loogiselta.

Ben: Eli, tulevaisuutta ajatellen, aikooko mandariinikiina vain nielaista kaikki nämä muut kielet Kiinassa?

Clara: Se on suuri kiistakysymys. Hallitus edistää voimakkaasti mandariinikiinaa kansallisen yhtenäisyyden vuoksi, ja se on ehdottomasti hallitseva mediassa ja koulutuksessa. On kuitenkin olemassa myös kasvava liike alueellisten kielten, kuten kantonin ja shanghainkiinan, säilyttämiseksi tärkeinä osina paikallista identiteettiä ja kulttuuria. Se on klassinen jännite kansallisen yhtenäisyyden ja alueellisen perinnön välillä.

Ben: Joten, yhteenvetona: jos joku sanoo ”opiskelevansa kiinaa”, hän opiskelee lähes varmasti mandariinikiinaa. Mutta todellinen tarina on, että hän opiskelee yhtä haaraa valtavasta ja monimuotoisesta kieliperheestä, jota yhdistää yhteinen, muinainen kirjoitusjärjestelmä.

Clara: Tuo on täydellinen yhteenveto. Se on kielellinen maailma, joka on paljon rikkaampi ja monimutkaisempi kuin useimmat ihmiset ymmärtävät. Tämän monimuotoisuuden ymmärtäminen on ensimmäinen askel Kiinan kulttuurin ja historian todelliseen arvostamiseen.

Ben: Tämä on ollut uskomattoman silmiä avaavaa. Clara, kiitos, että opastit meidät kiinalaisten kielten todellisen tarinan läpi.

Clara: Ilo oli minun puolellani, Ben. Aihe on yhtä syvällinen kuin se on kiehtova.